Lehdistötiedote

RADIOPUHELIMET - VIISI TÄHTEÄ (cd / lp ilmestyy 28.2.)

Vastikään 20 vuoden ikään ehtinyt oululaisuuden sanakirjamääritelmäksikin kelpaava RADIOPUHELIMET-yhtye ei jäänyt viimekeväisen muistelmakirjan ja tähänastisen uran summaavan kokoelman myötä odottelemaan kanonisointia tai pronssipatsaita, vaan pudistaa menneen tomut jaloistaan keskiviikkona 28.2. 2007 julkaistavalla VIISI TÄHTEÄ -pitkäsoitolla, joka on yhtyeen järjestyksessä 11. laatuaan.

Yhtyeen vaarallista metakkaa on ollut tallentamassa tuttu rautaisten ammattilaisten joukko, joka on jo aiemminkin varsin ansioitunut Radiopuhelimet-äänimassan tallentamisessa. Nauhoituksista vastasivat vuorotyössä Riku Mattila sekä Pentti Dassum ja miksausvaiheessa ruoriin tarttui Mikko Karmila.

Levyn julkaisee suurella ylpeydellä cd:llä helsinkiläinen If Society ja vinyyliversion If Societyltä lisensoituna yhteisvoimin Sweetcore, Popo's Bistro, Likainen avaruus ja Kissankusi Records.

Promokuvia: http://www.hotigloo.com/promo.php?band=radiopuhelimet

Desibeli.net/Otto Kylmälä 24.2.2007

Monesti tulee vastaan yhtyeitä, joita ei ole päässyt kuulemaan, mutta silti heidän musiikistaan on jo muodostunut tietty mielikuva. Tämä mielikuva, idea, saattaa koostua tiedonpätkistä, yhtyeen imagosta ja jostain yksittäisestä biisistä, jonka on kuullut joskus kauan sitten todella hämärissä olosuhteissa. Minulle tällainen bändi oli Radiopuhelimet.

Vaikka jonnekin takaraivoni sopukoihin oli jo muodostunut jonkinlainen tietoisuus bändistä, onnistui se yllättämään minut täydellisesti. Yhtyeen uusi
levy Viisi tähteä on täydellinen timantti. Se on myös sen kaltainen levy, jonka kohdalla tuntuu olevan turhaa nostaa yksittäisiä biisejä muiden yläpuolelle, mutta tässä tapauksessa ne toimivat vain todistusaineistona teoksen kanonisoimisen tueksi.

Levyn aloittaa Baddingin hengessä räiskyvä rock Kotiin!, jonka jälkeen syöksytään sisään viiden tähden hotelliin oikein kunnolla. Levyn nimibiisi asettaa tasoa korkealle – ammattitaitoa, energiaa ja väsymätöntä kiimaa. Hitaampaa materiaalia levyllä edustavat punkblues Kosmos kiihdyttää ja kerrassaan upea Nimetön päivä. Intensiteetti ei laske levyn aikana ollenkaan, sillä keskivaiheen biisit Rajoja, Loputon kesä ja Kamennogorsk? jaksavat olla tiukkojen genrerajojensa sisällä erittäin kekseliäitä ralleja.

Kitaristi Mällisen kekseliäiden riffien ja oivaltavien sävellyksien lisäksi koko bändi on hitsattu äärimmäisen tiiviiksi. Raatikaisen rummut, Annusen basso ja Katzin komppikitara laskevat maton, jonka päälle kasataan kalusteet ja astiat - riffit ja laulu. Solisti J. A. Mäen omaperäisesti fraseerattu laulukin toimii lajissaan sopivasta: verrattuna iäti väsyneeseen Pelle Miljoonaan, ei Mäki ole mikään pelle ja vaikka Mäen lyriikat pursuavat huumoria, ne eivät sorru ala-arvoisuuteen à la Freud, Marx, Engels & Jung. Jotkut Mäen sanoista kiteyttävät jotain olennaista levystä ja itse bändistä, kuten kappaleessa Musta lakana: ”On mahduttava ego ja ruho samaan kuvaan, tätä on asenne ja oikea uho”.

Läpi levyn stereoiden rakosista pursuaa yhtyeen kyltymätön energia. Radiopuhelimet on raju ja räväkkä, olematta ammattitaidoton. Tiukat ja iskevät groovet ja napakat riffit erottavat Radiopuhelimet akanoista. Erityisesti täytyy mainita toiseksi viimeinen kappale Tähti ja metsärosvo, joka on niin iskevä funkrock, että sen kuultuaan, kuulijan valtaa hitaasti etenevä tutina ja transsi, joka sinetöi uskon levyn täydellisyyteen. Levyn lopetukseksi valittu Moottoriperse vaikuttaa ensiksi turhalta, mutta kun paljastuu sen olevan 30 sekunnin manifesti, niin sekin ansaitsee paikkansa. Mikä tässä levyssä voisi olla huonoa? Olin jo henkisesti valmistautunut kumoamaan levyn nimen, toteamalla ettei nimen lukemaan ylletty täysin mutta jouduin kuitenkin nöyrtymään itse levyn edessä ja muokkaamaan lausettani: Viisi tähteä saa viisi tähteä.

Imperiumi.net/Mika Penttinen, 05.03.2007

Radiopuhelimia ei ikä paina. Yli kaksikymmentä vuotta ja kymmenen pitkäsoittoa vyön alla ei ole tyrehdyttäneet luomisvoimaansa. Vastaavaa ei voi sanoa muista aikalaisistaan. Lisäksi orkesteri herättää albumin saamasta ennakkokuohunnasta päätellen tällä hetkellä enemmän kiinnostusta kuin koskaan. Vuori on tullut Muhammedin luo.

Avaus, Puhelintyttöjen taustalauluilla kuorrutettu Kotiin! on perusrokeinta Puhelimia koskaan. Bändin aina kainalossaan kuljettama pitkä ja tuuhea ketunhäntä estää biisiä kuitenkin kuulostamasta Status Quolta. Sanoituksen keikkareissulta palaamisen tematiikka on hupaisasti päinvastainen kuin PMMP:n Matkalaulussa, jossa tien päälle ollaan vasta lähdetty. Kumpikaan ei kuitenkaan tunnu pohjimmiltaan haluavan perille.

Nimiviisu funkkaa ja diskoaa kulmikkaasti tekstin ollessa taas ensiluokkainen. Olisi hauska seurata kappaleen aiheuttamia reaktioita SK Ravintoloiden tanssilattialla ”pro-bailaajien” keskuudessa. Kosmos kiihdyttää on maalailevampaa osastoa, ja teemana oleva ajan aina vain nopeampi kuluminen iän karttuessa on valitettavan tuttu ilmiö. Kun on kysymys levyarviosta, eikä esseestä, niin en viitsi jokaista raitaa käydä erikseen läpi. Hankkikaa ja kuunnelkaa itse. Metallisivustolla kun operoidaan, on silti mainittava vielä yksi helmi, Musta lakana, joka ansiokkaasti irvailee naama ikuisella norsunemättimellä olevia äijähevareita: Tuima katse linssiin: minä tässä varmana vissiin.

Viisi tähteä ei ole aivan nimensä arvoinen kokonaisuus, sillä intialaisen metsärosvon ja elokuvatähden kohtaamisesta kertova Tähti ja metsärosvo jää funktioltaan vieraaksi, kuten myös lapsen maailmaan kurkkaava Loputon kesä, joka ei säväytä edes lyriikallaan. KTMK:n Joskus olen leivonnaisen uusioversion tarpeellisuudestakin voi olla montaa mieltä, vaikka Mällinen tunnetusti onkin tyytymätön Seitsemännen pasuunan äänimaailmaan. Muuten ei ole kyllä huomauttamista, sillä harvassa ovat nykyään julkaisut, joissa ainakin puolet materiaalista hyppää saman tien klassikko-kategoriaan.

Toivottavasti Radiopuhelimet laajentaa aikaisempaa tuotantoaan piirun verran helpommin omaksuttavan Viiden tähden myötä yleisöpohjaansa, vaikkei mistään CMX:n kaltaisesta kesyyntymisestä olekaan kyse. Ainakin Kauko Röyhkän ja Tuomari Nurmion vaihtoehtoisemman tuotannon ystävien luulisi vihdoin löytävän omansa. Vanhoille faneillekin löytyy kumminkin sitä Stooges-pohjaista räminää. Aloittakoot he levyn vaikka päätöspurkauksella Moottoriperse.

Rockmusica.net/Jukka-Pekka Ronkainen 5.3.2007 ****

Viime vuonna peräpohjalaisuuden airut Radiopuhelimet pääsi viimein puberteetistaan, eli täytti 20 vuotta. Sen kunniaksi yhtye aktivoitui ja kävi menneisyytensä kimppuun. Radiopuhelimilta julkaistiin tyhjentävä kirja ja huolella koostettu kokoelmalevy, minkä lisäksi kokoonpano pyhitti useamman keikan esiasteensa KTMK:n tuotannolle. Huolellinen välitilinpäätös muistutti, miksi Radiopuhelimet on Suomen tärkeimpiä kokoonpanoja, joka onnistuu joka levyllään potkaisemaan perseelle alati hyytyvää rockmusiikkia.

Nyt ilmestynyt studioalbumi tekee toki samoin. Taantuneen rockmaailman keskellä Radiopuhelimet on se turvallinen saareke, jonne on hyvä hakeutua toivon ehtyessä. Entäpä, jos Radiopuhelimet olisikin ilmoittanut ettei uutta levyä enää tule? Arvioisin, että epäusko ja hämmennys olisi piinannut useaa pitkän tovin. Ei kyse niinkään ole Radiopuhelimen levytystahdista tai taiteellisesta relevanssista, vaan pikemminkin tiedosta yhtyeen olemassaolosta.

Viisi tähteä kuitenkin osoittaa, ettei Radiopuhelimet ole pöhöttynyt turvallisen instituutiostatuksen suojissa, vaan pitänyt itsensä terävässä kuosissa. Periaatteessa mitä tahansa olisi voinut sattua. Viisi vuotta studiolevyjen välillä on pitkä aika, joka moinen merkitsee turhan monesti muusikolle tilaisuutta pitää ansaitsematonta sapattia.

Kasvu on luonnollista, eikä sitä tule pidätellä. Aikuistuminenkin on sallittua, kunhan se ei merkitse hidastumista tai voimattomuutta. Takana ovat ne ajat, jolloin J.A Mäki huusi halustaan naida tyttöystäviämme valtakunnallisessa televisiossa, ja totesi optioiden soveltuvan sekaisin menneessä maailmassa lähinnä perseen pyyhkimiseen. K.O-kauden maaniset punkfunkrytmit olivat aikansa juttu, mutta tässä hetkessä ne luultavasti osuisivat vielä rankemmin keskushermostoon. Näinä päivinä liikkeelle lasketaan vielä typerryttävämpää ”kulttuuria”, jota vasten äärimmäisyys on hedelmällisin ase.

”Kun täytyy sanoa / Eivät runomitat kerro mitään / Kun täytyy soittaa / On turha temppuilla”, julisti Radiopuhelimet vielä 90-luvun alkuhetkillä, kun bändin punk tihkui hiomatonta vimmaa. Viittä Tähteä kuunnellessa tuntuu hetkittäin, että bändi on alkanut lähestyä omaa ohjenuoraansa toden teolla. Ehkä liikaakin. Aiemmin Puhelinten säveltaidetta ovat koristaneet hillityt, mutta sävykkäät koskettimet ja puhaltimet. Nyt ilmaisu on riisutumpaa ja fokusoitunutta, hillitympääkin. Mutta ei, ilmaisuvoima ei ole kärsinyt, vaikkei jokainen biisi vuorollaan heitä sydäntä tahdistaan.

Radiopuhelinten teemat ja sanomiset ovat aina olleet hyvin hallittuja, myös infantiilien provosointien kohdalla. Mutta tällä haavaa on laskeuduttu ehkä lähimmäs arjen kysymyksiä kuin kertaakaan aiemmin. Kosmos Kiihdyttää on hengittävän kitara-aallon kannattelema pohdinta, jossa maailma on pelkkää kysymystä ilman vastauksia, voimattomuuden tunnetta säälimättömästi etenevän ajanjuoksun keskellä. ”Päivä lyhenee / Yökin lyhenee / Viikko hämmentäväksi hetkeksi tihenee”. Verkkainen Nimetön Päivä on keskittynyt mietiskelyhetki, jossa desibelien yllätyshyökkäystä ei ikinä tule, vaikka sitä odottaa koko pitkän ja piinaavan biisin ajan. Mäki saa pohtia rauhassa, ja ilman aietta korottaa ääntänsä hän kuulostaa erityisen luonnolliselta. Kirskuvaa vuoropuhelua käyvät kitarat eivät yksinkertaisesti hellitä otteestaan. Levyn rauhallisimman kipaleen voisi perustellusti tuomita yksiselitteisen laimeaksi, minusta biisi kuitenkin puoltaa mukanaoloaan.

Kamennogorsk? unohtuu nopeasti, mutta Musta lakana rusikoi tasaisella rytmillään hillittömän voimakkaasti. Biisin voi tulkita ironisena vittuiluna niille miljoonalle pyrkyrille, joiden on hankalaa ”mahduttaa ego ja ruho samaan kuvaan”. Toisaalta biisi toimii myös Radiopuhelinten allekirjoituksena ja viestinä kelle tahansa, ja sitten joskus testamenttina siitä mitä yhtye edusti. "Perkele, linja pitää!" -iskulauseilla ja tappavan toimivalla riffillä varustettu biisi on levyn tunnistettavin, ja ehkä Musta lakana tuleekin olemaan Radiopuhelinten oma Rappiolla, harhaan tulkittu ja anthemiksi paisuva täsmäisku. Niin tai näin, tällaiset suoritukset veisivät heikomman bändinkuvatuksen maitohapoille jo ennen ensimmäistä kertosäettä. Siunatkoon, mikä biisi.

Levyn lopulta löytyvätkin ehkä levyn kestävimmät kiinnekohdat.Tähti ja Metsärosvo on sepostus kolme vuotta sitten kuolleesta, legendaarisesta tamilirosvo Veerappanista, josta ei maineestaan huolimatta ole näillä leveyksillä liiemmin laulettu. Ennen kuolemaansa Veerappan tappoi 124 miestä, kaatoi salaa 200 norsua ja salakuljetti norsunluuta noin 2,6 miljoonan dollarin edestä. Rikosluettelonsa perusteella psykoottisesta ryöväristä olisi ainesta Stagger Leen veroiseksi kestomyytiksi, mutta Radiopuhelinten maailmassa aiheesta voi tarinoida lähes leikitellen. Kielisoittimet punoutuvat notkeaksi riffipeliksi, kukin kitara kurinalaisesti kirskahdellen. Puolen minuutin hardcoretykitys Moottoriperse niittaa levyn umpeen, eikä moisen loppukirin jälkeen voi kuin hymyillä. Ensi alkuun pastissilta tai jopa parodialta maistuva purkautuminen ei lopulta ole alkuunkaan korni. Albumin viime sekunnin alkukantainen mylvähdys on vapautunut piste horjumattomalle ja tekniselle juhlalle.

Tähän asti Viisi Tähteä on kerännyt pitkälti niitä ilmeisimpiä säihkyväisrivejä. Toivottavasti yhtye ei kaikesta huolimatta luiskahda etabloituneeksi ja koskemattomaksi kulmakiveksi suomalaisessa rockissa. Tai paremminkin voisi esittää huolensa siitä, ettei yhtyeen seurakunta sokeudu tyylivirheille. Minä en vielä ole kuullut ensimmäistäkään täydellistä levyä, eikä tämäkään sellainen ole, joskin vallan erinomainen. Liian useasta sävellyksestä uupuu se välittömin kosketus. Yhtä kaikki, ajatuksen ja energian liittouma on edelleen elinvoimainen. Ei Radiopuhelimet varmasti sallisikaan itselleen levyntekoa puolitehoiseksi kuihtuneena.